Henki ei kulje

Paadyimme viettamaan Sucressa loppujen lopuksi vahan enemman aikaa kuin oli aluksi tarkoitus. Kaupunki oli mukava, siella oli paljon tehtavaa ja nahtavaa, ja siella oli lammin. Sucrea seuraavat paikat eli Potosi, Uyni ja La Paz ovat kaikki yli 3500m:n korkeudessa, joten lamminta ei hetkeen ole luvassa. Sucressa kavimme laheisessa kylassa markkinoilla, tutustuimme dinosauruspuistoon, jossa oli nahtavilla dinosaurusten jalanjalkia ja sikahauskoja dinosaurusten nakoispatsaita luonnollisessa koossa. Kavimme myos muutamassa museossa ja katsoimme muutaman elokuvan, joista toisesta kohta vahan lisaa.

Sucresta tulimme Potosiin, joka on siis yli neljan kilometrin korkeudella ja kuulemma maailman korkeimmalla sijaitseva kaupunki. Nain korkealla vuoristotaudin oireet ovat jo aika yleisia, emmeka mekaan ole niilta taysin valttyneet. Sita saako oireita vai ei ei voi mitenkaan ennalta aavistaa, paitsi ilmeisesti DNA-testilla. Mari on parjannyt aika hyvin, mutta mina meinasin pyortya kiivettyani yhdet portaat rinkka selassa, ja kadulla kavellessa pitaa pysahtya vahan valia vetamaan henkea. Myos paansarky on aikamoinen. Oireiden pitaisi menna itsellaan ohi kunhan korkeuteen tottuu.

Potosi on kuuluisa kaupunki paitsi korkeudestaan, niin myos hopeakaivoksistaan. Espanjalaiset valloittajat orjuuttivat alkuperaiskansan ja toivat afrikasta orjia kaivamaan hopeaa kuulemma aikoinaan maailman tuottoisimmasta hopeakaivoksesta. Nykyaan kaivosten tuotto on jo ehtynyt huomattavasti, mutta edelleen tuhannet ihmiset tyoskentelevat kaivoksissa etsien hopean rippeita ja muita mineraaleja. Kaivokset ovat vaarallisia paikkoja, joissa ei ole tyosuojelua tai ilmanvaihtoa, ja edelleen suuri osa tyosta tehdaan kasin. Suurin osa kaivostyolaisista kuoleekin varsin nuorena, joko onnettomuuksiin tai sitten polysta ja kemikaaleista aiheutuviin keuhkotauteihin, ja n. kahdeksan miljoonan ihmisen arvioidaan kuolleen kaivoksissa. Sucressa katsoimme aarimmaisen surullisen dokumentin nimelta Devils Miner, joka kertoo 14-vuotiaasta pojasta joka on tyoskennellyt kaivoksissa jo neljan vuoden ajan. Nimi tulee siita, etta kaivostyolaiset palvovat perinteisesti paholaista nimeltaan Tio, uhraten talle kokanlehtia, alkoholia, tupakkaa tai laamoja, jotta Tio antaisi heille mineraaleja ja saastaisi heidan henkensa. Kaivoksiin paasee myos opastetuille kierroksille. Lonely Planetin mukaan kaivoksiin tutustumista ei suositella minkaanlaisia hengitystievaikeuksia omaaville, joten Mari jatti kierroksen valiin. Mina kavin opastetusti yhdessa kaivoksessa tutustumassa paikkoihin, historiaan ja tapaamassa kaivostyolaisia, jotka raatavat pitkia paivia epainhimillisissa olosuhteissa tienaten n. kahden euron paivapalkkoja. Kaivostyolaiset olivat aika kovapintaisia duunareita, joilla ei talla alueella oikein ole muita mahdollisuuksia elantoon, ja jotka vaarantavat henkensa yrittaessaan tarjota lapsilleen mahdollisuuden kayda koulua ja opiskella, ja saada toisenlaisen tulevaisuuden. Oppaamme mukaan kaivoksissa ei enaa onneksi tyoskentele niin nuoria lapsia kuin ennen, mutta edelleen osa tyontekijoista on alle 18-vuotiaita.