Selviytymistä viidakossa ja pampasilla

Ollaan siis palattu viidakosta ja myös lämpimämmiltä seuduilta takaisin korkeuksiin. Tultiin Rurresta suoraan (jälleen koko päivän ja yön kestävällä bussikyydillä) La Pazin kautta Copacabanaan, Titicacajärvelle (kuinkas ollakkaan, maailman korkeimmalle navigoitavissa olevalle järvelle). Matkalla ei ollut tiesulkuja, eikä kyyti tuntunut enää kovin pelottavaltakaan. La Pazissa heräsimme siihen, kun kuski tuli herättämään meitä tyhjästä autosta ja vinkkasi, että perillä oltais. Suurin osa rinkan sisällöstä on siis nyt jälleen kaivettu päälle. Suunnitelmissa on viettää pari päivää täällä ja sitten käydä vierailemassa Isla del Solilla, joka on saari itse järvellä. Sen jälkeen suunnataan kiireesti Perun puolelle, koska aika alkaa käydä vähiin.

Mutta nyt siis hieman juttua kuluneesta viikosta. Aluksi matkasimme, kuten Sami jo mainitsikin, Mosetén- ja Chimaneheimojen kylään Amazonasille. Matka oli suurimmalta osaltaan aivan mahtava. Kyseinen kylä omistaa siis koko ekoprojektin ja turismista tuleva tuotto menee kokonaan kylälle. Koko kylä ottikin meidät avosylin vastaan. Ekana päivänä oppaamme esitteli meille viidakkoa (lähinnä sen kasvillisuutta, sillä tiheässä viidakossa eläimiä on melko vaikea nähdä). Illalla pääsimme viettämään kyläläisten kanssa iltaa nuotiolle paikallisen musiikin ja paikallisten antimien merkeissä. Lähes sähköttömässä kylässä tähtitaivaan loisteessa kyläläiset kertoivat meille juttuja tähtien synnystä paikallisiin fiestoihin ja pääsin jopa pyörähtämään tanssilattialla jonkin täysin ennalta tuntemattoman tanssin askelissa. Seuraavana päivänä saimme kaikessa rauhassa tutustua kylään ja sen askareihin, joita kyläläiset meille demonstroivat. Yksi vanha herrasmies nauroi katketakseen, kun yritimme osua jousipyssyllä kookospähkinään, onnettomat gringot!

Sitten pari sanaa siitä viidakkoreissun ainoasta ankeasta hetkestä...Siitä asti, kun oon alkanut matkustella, oon tiennyt, että pienelukat tulevat olemaan mulle jonkinlainen ongelma (voin siis Laura täysin yhtyä sun ötökkäkammoon). Mutta matkatessa oon oppinut kestämään muurahaiset, jotka pääosin ahertavat omalla työmaallaan (pitää vaan pysy poissa niiden tieltä), ja torakat (No big deal!), ja jopa hämähäkit (melko suuretkin, nekin pysyttelee lähinnä siellä vessan lattialla, missä niitä useimmiten vilisee). Mutta on kaksi eläinryhmää, jotka saa mut välillä hermoromahduksen partaalle. Toinen on loiset (joiden poissaoloa vaan pitää toivoa ja kiinnittää huomiota hygieniaan) ja toinen jälleen kerran viidakossa ihosta irti revityt iljettävät punkit. Vaikka punkit ei kuulemma täällä eteläisellä pallonpuoliskolla kaiketi levitä tauteja niin silti mua etoo ajatus siitä että ne työntää pirulliset päänsä mun ihon sisään ja jäävät mahdollisesti levittämään sinne jotain tulehdusta. YÖK! Ja tämän täydestä sydämestäni sanottuani totean, etten silti missään nimessä kadu lähtöä viidakkoon. Ainoa, mitä kadun on se, ettemme ottaneet pidempää reissua sinne. Matka oli yksi reissun tähtihetkistä!

Mutta, meillä oli siis varattuna heti viidakosta palattuamme retki pampasille, joka on Amazonasin laitamilla olevaa vetistä ja ruohikkoista aluetta (pahoittelut huonosta kuvauksesta, mutta parempaakaan en keksinyt). Pampasilla vietimme kolme päivää, jälleen mukavassa 7 hengen porukassa (meidän lisäksi sveitsiläinen, tanskalainen, kanadalainen ja pari amerikkalaista). Ensimmäisenä paivänä matkasimme veneellä n. 3 tuntia majapaikkaamme. Matkalle näimme delfiinejä, kapivaroja (niitä isoja rottia) sekä paljon alligaattoreita ja lintuja. Pimeän tultua metsästettiin taskulampunvalossa alligaattoreiden kiiluvia silmiä, (mikä tuntui olevan oppaallemme erityisen tärkeää). Seuraavana päivänä lähdettiin anakondajahtiin. Näin jälkeenpäin ajateltuna pitää kyllä ihmetellä, että selvisin siitä reisussa ilman suurempaa traumatisoitumista. Alkumatkan ruohikko näytti nimittäin täydelliseltä punkkien asuinalueelta. Hetken kuluttua, kun maasto muuttui vedeksi ja mudaksi ja juutuin kiinni mutaan, mulle selvisi, että saappaani ovat täynnä reikiä (täällä ei pitäisi olla vedestä tarttuvia loisia, mut silti...). Loppumatkan tallustelin jalat nilkkoihin asti vedessä, josta siis odotimme anakondan pilkistävän esiin. Sami oli jahdissa aivan elementissään, mulle se oli silkkaa selviytymistä alusta loppuun. Noh, Löytyi se otus sitten lopulta, mutta pettymykseksemme jouduimme todistamaan sitä, miten oppaat vetivät eläimen vedestä ja antoivat äänekkäimmille turisteille luvan kosketella sitä. Olimme tästä hyvin pahoillamme, sillä toimistossa matkaa varatessamme nimenomaan kysyimme kierroksen ekologisuudesta ja siitä, että eihän eläimiin kosketa. Toimistossa kerrottiin, että oppaita on ohjeistettu, että niihin ei saa koskea. Useammassa paikassa myös kehoitettiin raportoimaan tämän säännön rikkomisesta. Oli siis hieman nihkeää, kun joiduimme paikan päällä asiasta purnaamaan ja tilannetta rauhoittelemaan. Todennäköisesti moni matkakumppaneista piti meitä typerinä ekohippeinä, jotka estävät sen, että turisti saa facebookkiin hienon kuvan itsestään anakonda kaulassa (ehkä joku ajattelee niin tätä lukiessaankin), mutta olimme tyytyväisiä siitä, että teimme voitavamme. Ja valitimme siis asiasta tietenkin myös toimistoon, olimmehan varanneet reissun kyseisestä paikasta juuri ekologisin perustein. Mieltä lämmitti tosin hieman se, että jälkeenpäin osa porukasta tuli kertomaan olevansa kanssamme samaa mieltä ja kunnioittavansa tekoamme. Ekologisesti reisusta jäi muutenkin hieman epäilyttävä olo, sillä tuhansien eläinten asuttama kapea joki oli täpötäynnä turistiveneitä ja kymmenien joen varsilla olleiden majapaikkojen jätevedet mitä ilmeisemmin laskivat suoraan jokeen. Viimeinen ilta pampasilla oli kuitenkin oikein mukava kaikesta huolimatta, sillä pääsimme osallistumaan paikallisiin juhliin tanssien mm. merenguea ja lambadaa.